Hän on täällä!

Ja taas hiljaiseloa blogissa, pahoittelut. Sainkin työkeikan sitten viime kertoman, joten työstin sitä kaiken vapaa-aikani, jotta sekin saadaan purkkiin ennen rakkaamme syntymää. Noh, hyvälle mallille projekti saatiinkin mutta viimeistely keskeytyi kun pikkuinen ilmoitteli tulostaan viime torstai-iltana 12.2. klo.21 aikaan. Työskentelin koneella tämän projektin parissa ja mieheni asensi meille uusia valaisimia. Suljettuani koneen, alkoi jalkovälistä valumaan nestettä. Aluksi ajattelin sen olevan raskauteen kuuluvaa kevyttä vuotoa mutta sen jälkeen kun sitä alkoi tulla paperitukkotolkulla ja pitkin reisiä niin tajusimme, että lapsivedethän taisivat mennä. Alkoi jäätävä jännitys, NYTKÖ SE TAPAHTUU?! Elettiin raskausviikkoja 38+3. Sain tärinältäni soitettua synnytyssairaalaan mutta tiesinkin, että sisään eivät ota kun ei muita oireita ole. Siinä sitten soittoa äidille, siskolle ja koirahoitajille ja ei muuta kuin sairaalakassin kimppuun. Pikkuisen kassi olikin jo pakattu mutta oma ei.

Yöllä ei tapahtunut mitään muuta kuin tiputteli vettä lisää. Aamulla ryhdyin leipomaan ja päivän aikana siivottiin kämppää, käytiin kävelyllä ym. eikä tietoakaan supistuksista. Illan suussa soitin sairaalaan uudelleen ja nyt tuli kutsu saapua paikalle käynnistämiseen. Rauhassa mentiin, vietiin koiraa hoitoon ja haettiin kioskilta nameja ja lukemista. 

Alkuun oltiin sydänkäyrillä, jonka jälkeen siirryttiin parisängylliseen tarkkailuhuoneeseen, johon mieskin sai jäädä. Hoitajat ottivat verikokeet ja lääkäri kävi laittamassa cytotec-tabletin kohdunsuulle, joka vauhdittaa synnytyksen alkamista. Näitä tabletteja voi kuitenkin antaa vain 4h välein ja yöllä tätä ei tehdä ollenkaan. Mulla ei tästä ekasta ollut mitään vaikutuksia eli heti aamulla jatkettiin samaa päivän mittaan 4h välein. Melko pitkäveteistä odotella kun mitään ei edelleenkään ala tapahtumaan. Käytiin reippaalla kävelyllä lähikaupassa hakemassa välipalaa ja kateltiin nettitelkkarista sarjoja. Klo.16 lääkäri päätti sitten antaa tupla-annoksen.

Ooolalaa, hot mama! Anteeksi mutta pitäähän teilläkin olla jotain hauskaa katseltavaa :D

Klo.18 aikaan lauantaina alkoi tapahtua. Supistukset oli siedettäviä reilun tunnin mutta sen jälkeen mentiinkin kärvistellen eteenpäin. Supisteli muutaman minuutin välein järkyttävän kipeesti useita tunteja. Tableteilla käynnistettäessä supistelut ovatkin kipeämpiä kuin luonnollisesti alkaneet. Kipeetä teki mutta kohdunsuu ei vaan ottanut auetakseen. Ja jotta jotain alkaisi tapahtua, ilokaasu tai varsinkaan epiduraali ei ollut tässä kohtaa vaihtoehto siksi, ettei supistelujen vaikutus pysähdy. Sain lihakseen kipulääkettä mutta siitä ei ollut mitään apua, ainoastaan lähti pito jaloista! Puolen yön jälkeen olin jo niin loppu siitä kivusta, että lääkäri antoi luvan siirtyä synnytyssaliin ilokaasun luokse. Siitä oli apua jonkin aikaa, jonka jälkeen sain epiduraalin ja se vasta olikin taivas! Kivut hävis ja tuli väsy, sekä nälkä. Sain jopa nukuttua siinä helpotuksessa. Vaikutus kesti puolisentoista tuntia, jonka jälkeen taas kärvisteltiin hetki, ennenkuin luvattiin toinen annos. Tässä välissä ehdittiin antamaan tipalla nestettä ja sain myös kipulääkettä suoneen kun nostatti vähän kuumetta ja olin siitäkin huonovointinen. Lisäksi kohdun sisälle meni pari letkua (supistukset ja vauvan sydänkäyrä) kun supistustehoja ei saatu multa jostain syystä mitattua masun päältä. Olin täynnä letkua ja härpäkettä! Toisen epiduraalin vaikutuksen loputtua huomattiin, että aika alkaa olla kypsä pikkuisen ulos saattaiseen <3 Se oli helpotus mutta samalla jännitti, onnistunko. Kätilö kuitenkin kehui työskentelyäni ja muutaman punnerruksen jälkeen saatiin rakkauspakkaus pöydälle ja maailman ihanin rääkäisy sai meidät herkistymään. Kello oli 05:53 sunnuntai-aamuna 15.2.2015. Painoa paketilla 3130g ja pituutta 48cm.

  
Synnytyksen jälkeen olo oli jännä. Olin aivan muualla kun pää ja kroppa oli aivan sekaisin, oli kova nälkä ja väsytti. Nautittiin kuitenkin tilanteesta yhdessä vauvan kanssa koko perhe melko pitkään vielä salissa ja saatiin sinne myös aamiainen. Meillä kävi myös huikea tuuri kun saatiin heti perhehuone, johon siirryttiin seuraavaksi. 

Pari päivää nautittiin loistavasta palvelusta ja avusta, jota saatiin Hyvinkään sairaalassa. Henkilökunta oli todella loistavaa ja ruoka hyvää. Hetkeäkään ei ollut tunne, etteikö meistä huolehdittaisi. Meistä paras tai hauskin juttu oli se, että ruokapalvelun porukka oli laittanut Teemun tarjottimelle aina 2 ruoka-annosta täysin pyytämättä. Olivat kuulemma ajatelleet, että täytyy noin ison miehen saada tarpeeksi ruokaa, että jaksaa huolehtia äidistä.

Kaunis kukkalähetys miehen (ja mun entiseltä) työpaikalta.

Parin päivän päästä päästiin kotiin. Kyllä tämä on jännää, ihmeellistä ja uutta! Vaikka oon ollut todella paljon lasten kanssa, ei mulla kuitenkaan koskaan ole ollut vastuuta noin pienestä ihmisestä. Miten voin olla hänelle tarpeeksi hyvä äiti, mistä tiedän, mikä on hätänä kun itkettää, sattuuko johonkin vai onko sillä masussa ilmaa tai ehkä kylmä/kuuma? Samalla opetellaan imetystä, joka onneksi onnistuu hienosti ja maitokin on noussut. Mutta miten paljon tulee antaa, kuinka usein ja onko se masu nyt täynnä vai eikö se ole... Eikä nämä ole pahoja rasteja ollenkaan, ne oppii tekemällä mutta kärsin pahasta baby-bluesista. Itkettää ihan kaikki. Koko homma on niin liikuttavaa, vauva on niin söpö, niin pieni ja mikä pahinta, vahtaan hengitystä aina kun se nukkuu, yölläkin. Nyt musta tuntuu, että hengitys on katkonaista tai lähinnä turhan rauhallista välillä ja nenä on aivan tukossa. Voiko hänellä olla jo jokin tauti, minkä on saanut jostain ja kohta se kuolee siihen... oon huolesta aivan hermoraunio. Tiedän, että tämä on alkujännitystä ja se kohta helpottaa, ainakin järkevälle tasolle :) Aamulla kävi neuvolan täti kylässä, jolle olin listannut kasan kysymyksiä ja se oli mahtavaa. Olo helpottui paljon ja nyt yritän taas olla rauhallinen (vaikka tiedän, että vahtaan hengitystä silti koko yön).

Joka tapauksessa, ollaan saatu sellainen lahja, ettei mikään voi olla hienompaa tässä maailmassa. Isukki on yhtä pähkinöinä ja on parasta huolehtia pienestä yhdessä. Monen vuoden toiveet ovat täyttyneet ja oon niin onnellinen! 

Yksi jännityksen paikka oli myös koirien reaktiot. Niistä ollaan hieman yllättyneitä. Nuorempi ja huolettomampi ottikin tulokkaan raskaammin ja taitaa vieläkin olla mammalle vähän vihainen. Vanhempi taas, joka on hyvin omistavainen mua kohtaan, otti heti pikkuisen omakseen. Niin hienoa! Hän on mielellään pienen lähellä, eikä haittaa jos hoidan vauvaa, vaan tulee meidän viereen.

<3 <3 <3

RAKASTAN NIIN PALJON!