Useiden vuosien odotus palkittiin 12 viikkoa sitten kun sain synnyttää rakkaan tyttäremme. Aika ennen raskautta oli välillä ikävää kun en ollut lainkaan varma, saanko koskaan omaa lasta. Vääriä parisuhteita ja nyt sen oikean kanssa tieto siitä, että tarvitsemme apua saadaksemme oman lapsen alulle, teki kipeää. Oli kuitenkin olemassa toivo siitä, että se voisi olla mahdollista, koska tiesimme missä vika piilee ja se voi olla helpostikin ratkaistavissa. Kun sitten viimein häähumun ja häämatkan jälkeen ryhdyimme hoitamaan asiaa, olin vajaan vuoden kuluttua onnellisesti raskaana <3 Se oli juhannuksen aaton aatto kun mietin, ettei menkkoja ole tullut ajallaan. Koska juhannuksena tulisi kuitenkin jokunen siideri nautiskeltua, tuli omituinen tarve tehdä raskaustesti. Jos olenkin raskaana, en halua juoda tippaakaan. Tein kaapista löytyneellä halpistikulla testin mutta tulos oli hyvin epäselvä, vaikka mielestäni siinä kaksi viivaa hailakasti näkyikin. Ok, tikussa oli päiväys mennyt umpeen. Tein samanlaisen toisen tikun ja siihen ilmestyikin 2 viivaa jo selkeämmin. En voinut uskoa sitä todeksi. Laitoin miehelle viestinä kuvan tikusta ja kuvatekstiin "whaaattt??". Sitten soitin äitille (kuten aina seuraavaksi) ja sieltä ne itkuiset ilon huudot sitten pääsivät; "siinä on kaksi viivaa, siinä on kaksi viivaa". Äiti oli hetken, että mitä kaksi viivaa... Seuraavaksi iski pelko siitä, että halpistikku kusettaa mua ja soitin siskolle. Sanoin, että tehdään apteekin varmempi testi juhannuksen jälkeen kun kohta on lähtö mökille. Meni hetki ja soitin uudestaan...mitä ihmettä me odotetaan, tuo se testi nyt heti tänne! Ja tässä se tulos on ikuistettuna. Juhannuksena juotiin limpparia ja myhäiltiin tyytyväisenä.
Seuraavaksi sain kokea sen niin pitkään odotetun raskausajan. Sitä olen odottanut yhtä paljon kuin itse lasta, että saisin kulkea ylpeänä vatsa pystyssä. Noh, kyllä se kieltämättä oli mahtavaa kulkea ylpeänä mutta jo alkutaipaleella mulla alkoi supistella ja siksi oli otettava rauhallisemmin ja hidastaa vauhtia työ- ja liikuntahommissa. Loppuraskaus alkoi olla jo tukalaakin liitoskipuineen ja raskaana oleminen ei todella ollutkaan niin ihanaa. Synnytyksen jälkeisistä tunnelmista kirjoittelinkin aiemmin, niistä voi lukea lisää täältä, ei kannata uudelleen raapustella.
Kun siitä herkästä harjoitteluajasta, noin 2vkoa - 1kk päästiin normiarkeen kiinni, onkin kaikki sujunut mielestäni oikein hyvin. En voi valittaa kun kysytään miten on mennyt mutta eihän se pelkkää ruusuilla tanssimistakaan ole. Oon ollut ihmeissäni kun mulle ei tullutkaan sitä vauvahuumaa, että leijailen vauvahuuruissa täällä kotona, enkä halua tehdä mitään muuta kuin nuuskutella aarrettamme. Mulle jos kelle sen olisi uskonut tulevan mutta ei. Useampikin ystävä on ollut ihmeissään siitä, miten paljon puuhastelen omiakin juttuja ja pystyn jättämään vauvan isän kanssa kahdestaan useammaksikin tunniksi. Mun mielestä on erityisen tärkeää, että on edelleen omaa elämää ja harrastuksia, ystäviä ym. On helppoa olla parempi äiti kun on itsellä hyvä olla. Noh, ehkä tää mun touhuaminen on jo himppasen yli tarpeellisen kun kalenteri on täynnä menoja; on koulupäiviä, sisustuskeikkaa, treenejä, pari pt-asiakasta, jumppien ohjaamista, lapsen päivätoimintaa (kaupungin kerhot ym.), äiti-tapaamisia ym. ym. mutta en ainakaan ole jäänyt kotiin homehtumaan. Ja mikä on myös hienoa, isälle ei ole ongelma viettää ilta/päivä lapsensa kanssa ja hyvin pyyhkii.
Meidän tyttö on kuin vanhempansa; paikallaan ei jaksa olla, yhteen tekemiseen kyllästyy viidessä minuutissa ja jos esimerkiksi ruoka ei ole heti nälän tultua tarjolla, harmittaa niin, että kaikki sen näkee ja kuulee. Että juu, peiliinkin kai voi vilkuilla :) Päivät ovat siis aikalailla nukkumisen lisäksi kanniskelua toistaiseksi. Mutta kun alan miettimään meidän arkea, eipä ole ollut päivääkään, että olisin ollut koko päivän yksin tytön kanssa ilman mitään tekemistä. Onnellinen saan toki olla siitä, että mitään suurempia vatsavaivoja ei ole ollut eikä onneksi koliikkia. Perustyytyväinen vauva kaikin puolin jos ei tylsistymistä oteta lukuun. Nukkumaankin meillä on menty jo pitkään niin, että käärin hänet kapaloon ja vien sänkyyn. Sinne jää ja nukahtaa ilman itkuja itsekseen. Yöllä heräillään 1-2 kertaa syömään. Ihan huippua! Päivällä pitkien päiväunien aikaan ollaan usein lenkkeilemässä tai kuntosalilla. Hyvin on tullut siis liikuttua, lähes joka päivä tehdään vaunulenkki tai hän on kaukalossa nukkumassa mukana salilla. Tätä olen pohtinut välillä, että milloinkohan meille tulee soitto lastensuojelusta kun joku salikävijä päättää ilmoittaa tämän äidin treenaamisesta pienen lapsen kanssa. Niitähän on nyt kuullut tapahtuvan. En jaksa sitä ymmärtää. Miten se lapsi kärsii siitä jos äiti käyttää päikkäriajan hyödyksi? Jos hän herää ja on eri mieltä treenistä, me lähdemme kotiin. Näinkin on käynyt. Pomo päättää.
 |
| Tässä ollaan äitienpäivän aamuna tytön ja mummin kanssa treenaamassa. Koska hän heräsi jo salin ovella, otettiin tyhjä jumppasali käyttöön niin siellä oli ok köllötellä ja nauraa äidin ja mummin touhuille eikä häiritty muita asiakkaita. |
Tuosta voisinkin sujuvasti jatkaa niihin asioihin, joista meille varoiteltiin raskausaikana. Kun se lapsi sieltä sitten tulee, kaikki muuttuu, mikään ei ole enää niinkuin ennen... sittepähän tiiätte! Toi oli niin raivostuttavaa, mikä tarve ihmisillä on puhua negatiiviseen sävyyn elämästä lasten kanssa, en ymmärrä. Vielä on vähän hankalaa ottaa kantaa useimpiin näistä asioista kun meidän tyttö on vielä niin pieni. 3kk vanha vaatii vielä sitä sylihoitoa ja hän ei pysty viihdyttämään itseään yksin kuin hetken, ei istu eikä keskustele. Mutta muutama asia voidaan todeta; omaan ruokailuaikaan hän on usein hankala ja se sanonta, että äiti syö aina ruokansa kylmänä, pitää osittain paikkansa. Se että meillä ei syötäisi kunnollista ruokaa tai pöydässä kaikki yhdessä tai kauniisti katettuna, on potaskaa meidän kohdalla kun ruoasta niin kovasti nautimme mutta rauallisesti toisiamme silmiin katsovat illalliset ovat kyllä olleet vähän vähemmällä. Entäpä se, että parisuhde kärsii ja helliä hetkiä ei enää ole ja te olette vain vanhempia. Tuota en allekirjoita vaikka nyt alkuun on toki oma kroppa vielä palautumassa mutta ne tunteet eivät ole mihinkään häipyneet. Meillä rakastetaan, kosketaan, halitaan ja pusitaan entiseen malliin vaikka ne illat sohvalla sylikkäin ovatkin hieman erilaisia. Nyt siellä sohvalla on kolme ja useinmiten kaksi niistä välillä köpöttelee pitkin kämppää :D No entäpä se, että mitään aikatauluja et voi sopia ja olet useinmiten myöhässä. Juu, kyllä lähtemiseen ja liikkumiseen menee aikaa, etenkin kun meillä on mukana vielä 2 koiraa mutta kyllä vielä toistaiseksi on pystynyt menemään aikataulujen mukaan. Joku voisi toki olla sitä mieltä, ettei lasta saa tuolla tavalla roikotella ja suunnitella hereilläolo tai nukkumisaikoja mutta me ollaan astetta aktiivisempia liikkujia ja siksi olenkin halunnut opetella töhöttämisen yhtälailla lapseni kanssa.
Suhtautumiseni äitiyteen on siis hyvin realistinen. En jaksaisi tehdä asioista numeroa, ne otetaan vastaan ja pyritään elämään niiden kanssa meidän parhaaksi katsomallamme tyylillä. Hienointa on kuitenkin ne hetket kun näet hänen oppivan jotakin uutta. Jokainen hymy saa sydämeni muljahtamaan rakkaudesta ja tavaroiden havaitseminen jaksaa kiinnostaa. Ja tietenkin se, kuinka hän tunnistaa oman äidin ja rauhoittuu äidin syliin. Tässäpä ovatkin tällä hetkellä opitut asiat mutta niitä on tulossa niin paljon lisää, että en malttaisi odottaa. Rakastan lastani valtavasti. Joka ilta kerron sen hänelle sanoin: kiitos, että sain tänäänkin olla äitisi, äiti rakastaa sinua, hyvää yötä <3
 |
| Äitienpäivänä 10.5.2015 |
